2020-luvun noitavainot

Suomessa, jossa poliittinen uutisointi koostuu 50% suomalaisesta-, 50% yhdysvaltalaisesta- ja jäljelle jäävät 0% ruotsalaisesta politiikasta mainittujen maiden sisäpolitiikka yleistetään helposti koko ympäröivään maailmaan.

Tälle kirjoitukselle spesifisti suomalainen yleistää vasemmistopolitiikkaan suvaitsevaisuuden, kun taas äärioikeisto eli Yhdysvalloissa ihan vaan oikeisto edustaa erilaisten, erityisesti etnisten- ja seksuaalisten, vähemmistöjen maalittamista. Vasemmistolaiseen aatteeseen ei kuitenkaan historiallisesti tai globaalisti liity välttämättä, että oikeudenmukaisuuden aate koskisi kaikkia. Ympäri Eurooppaa vasemmistopuolueet perustuvat vihapuheelle ja rasismille. Jo Ruotsin demokraattipuolue on vähintäänkin erittäin maahanmuuttokriittinen.

Ehdotan, että Sanna Marin ja Li Andersson ovat välillisesti taanneet, että Suomessa vasemmistoon yhdistetään nykyisin automaattisesti suvaitsevaisuus.

Mitä tarkoitan?

Ensinnä on mielestäni oikeutettua sanoa, että politiikkaan liittyy vahva tribalismi, jossa ihmiset kiinnittyvät emotionaalisella tasolla omaan puolueeseensa sekä laajemmin Yhdysvaltojen mallin mukaisesti dikotomiseen oikeisto-vasemmisto jaon toiselle puolelle. Puutteita omissa on hankala kohdata, kun taas vastapuoleen kohdistuu primitiivistä vihaa.

Toisaalta kyse ei ole ainoastaan ryhmäilmiöstä, vaan avainoista, jotka ovat aina kohdistuneet vahvoihin naisiin. Sanna Marinin ja Li Anderssonin syrjinnästä ja tasa-arvosta on tullut poliittinen kysymys. Tribalismin ja noitavainojen myötä suvaitsevaisuudesta on tullut jokaisen vähänkin vasemmistohenkisen oma identiteetti samalla, kun syrjiminen ja ahdistelu asettuu yhä varmemmin oikeiston sateenvarjon alle.

Vaikka Marin ja Andersson itse ovat hyvin aktiivisia suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon puolestapuhujia, he eivät ole suurin syy vasemmiston intuitiiviselle moninaisuuden arvostamiselle. Sekä Mariniin että Anderssoniin puoluejohtajina on kohdistunut äärioikeistosta ja jopa liberaalimman oikeiston piiristä niin paljon henkilöön kohdistuvaa vihapuhetta ja jopa väkivaltaan kannustavaa puhetta, että Marinin ja Anderssonin joukot ovat kristallisoituneet yhtenä joukkona vastustamaan kaikkea vihapuhetta ja syrjintää.

Vihapuheellaan oikeiston trollit ovat tehneet suomalaisessa politiikassa vasemmistosta globaalin suvaitsevaisuuden ja yhdenvertaisuuden perikuvan samalla, kun mainitulla oikeisto-vasemmisto dikotomialla oikeisto näyttäytyy kaikilla tasoilla yhä suvaitsemattomampana, vaikka oikeistopolitiikan yksittäinen kannattaja ei ilman puolueen sisäistä hegemoniaa sitä olisikaan.

Pessimistinen katsaus olisi voinut kiinnittää huomiota juuri oikeistopolitiikan valumista kohti suvaitsemattomuutta. Mieluummin kuitenkin kiinnitän huomion vihapuheen yhdistävään voimaan. Muun Euroopan tapaan poliittinen vasemmisto olisi voinut ajautua valikoituun tasa-arvoon, jolloin globaalilla suvaitsevaisuudella ei olisi poliittisella kentällä näin laajaa kannatusta. Facebookin ja Twitterin trollaamisen ja vihapuheen myötä vasemmistolaisesta politiikasta on tullut suvaitsevaisuuden turvasatama - ainakin julkisessa puheessa.

Tällä löydän itselleni lohtua netin kommenttikentistä, joista on kriittisen keskustelun sijaan tullut suoraan sanottuna idioottimaisia ja vastenmielisiä. Hyvä voittaa.